tiistai 15. elokuuta 2017

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä

Alkuperäisteos: In a Dark, Dark Wood (2015)
Suomentanut Oona Nyström (2017)

Nora ei ole nähnyt lapsuudenystäväänsä vuosiin, kunnes eräänä päivänä hän saa kutsun tämän polttareihin, joita vietetään talossa metsän keskellä kaukana maaseudulla. Mutta jokin menee vikaan, pahasti vikaan. Nora herää sairaalasta loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä. Joku on murhattu. Mitä mökillä oikein tapahtui? Voiko Nora itse olla murhaaja? Synkimmillä salaisuuksilla on tapana paljastua.

Minulla on eräs toinen kirja kesken, mutta koska sen lukeminen käy melkein ennemmin työstä kuin huvista, ajattelin lukea väliin jotain viihdyttävämpää. Toisin kävi.

Alku oli ihan mukiinmenevän vetävä. Muistan aluksi jopa vähän harmitelleeni, että kirja vaikuttaa niin nopealukuiselta leveiden marginaalien ja sivujen verrattain vähäisen tekstimäärän johdosta. Mitä pidemmälle pääsin niin sen selvemmäksi kävi, että tämä kirja ei tule miellyttämään. Ei kirja nyt mikään täysin vastenmielinen ollut (Goodreadsissä ajattelin antaa 2 tähteä), mutta varsinkin keskivaiheilla vauhti tuntui tyssähtävän täysin ja oli todella paljon saman jankkaamista. Loppua kohden kirja vähän petrasi, mutta tarinan suurin ongelma - täydellinen ennalta-arvattavuus - latisti kyllä aika lailla tunnelmaa.

Psykologiselle trillerille on aikamoinen kuolinisku jos lukija keksii homman jujun jo siinä vaiheessa kun kirjailija on vasta vihjailuasteella ja niin kävi tämän kirjan kanssa. Eikä tässä kirjassa ollut edes mitään muuta mikä olisi pitänyt mielenkiintoa yllä, koska henkilöhahmotkin oli aika stereotyyppisiä ja jollain tavalla epäuskottavia. Dialogi oli kirjoitettu puhekieliseen muotoon mikä sai minut miettimään hahmoja ikäänsä nuorempina, mutta toisaalta sitten he taas vaikuttivat muun olemuksensa perusteella olevan lähempänä kirjailijan ikää eli noin nelikymppisiä kuin alle 30-vuotiaita miksi heidät kuvattiin.

Kirjan kansi on kyllä hieno ja antaa odottaa enemmän samoin kuin siihen valitut sitaatit (esim. Independentin "Vuoden kuumin rikosromaani").

tiistai 6. kesäkuuta 2017

House of Cards (2013-)

Pääosissa: Kevin Spacey, Robin Wright, Michael Kelly


Tuli katsottua House of Cardsin viimeisin, 5. kausi, suunnilleen kaikki jaksot putkeen parin päivän sisään, niin kuin on käynyt muidenkin kausien kanssa. Kyseessä on sarja, jonka kiinnostavuuteen suhtauduin alunperin skeptisesti, mutta kun se tarpeeksi usein tuli esiin IMDb:n sarjasuosituksissa, niin ajattelin, että kai se on vilkaistava millainen sarja tässä on kyseessä. Sarja imaisi minut heti ensijaksosta mukaansa, mikä ei ole ihan itsestäänselvyys. Ensimmäisen kauden katsottuani, ahmin saman tien muutkin siinä vaiheessa julkaistut kaudet ja sen jälkeen uudemmat kaudet niiden tultua saataville.

Koitan välttää spoilereita, joten vaikka ei olisi ikinä tätä sarjaa katsonut, niin lukemista voi jatkaa hyvillä mielin.

Kuten niin monen muunkin sarjan kohdalla, myös House of Cards -sarjassa ensimmäinen kausi oli paras, mutta eivät nämä loputkaan ole lainkaan huonoja olleet. Kiitos kuuluu varmasti sille, että sarjan mielenkiinto nojaa niin paljon herkullisesti rakennettujen henkilöhahmojen päälle ja juonenkäänteissäkin onnistuttu luovimaan suurimmaksi osaksi ohi pahojen ylilyöntien.

Vaikka pääosassa oleva poliitikkopari Frank ja Claire Underwood (Spacey ja Wright) ovat kaikkinensa häikäilemättömyyden perikuvia ja voisi heitä kenties pahoiksi ihmisiksi myös kutsua, jokin Underwoodeissa osaa kuitenkin miellyttää todella paljon. Varsinkin Claire Underwoodia olen suorastaan fanittanut sarjan alusta asti. Claire ei olekaan niin itsestään selvästi "keinolla millä hyvänsä" -tyyppiä kuin Frank, vaan joutuu ajoittain käymään sisäistä kamppailua sen suhteen kuinka pitkälle voi mennä ja hänessä on myös välillä sellaista hyväntahtoisuutta mitä en ole Frankissa onnistunut havaitsemaan. Frankin paras ominaisuus on hänen tapansa silloin tällöin rikkoa neljäs seinä eli kertoa kesken kohtauksen suoraan katsojalle omia ajatuksiaan sen hetkisestä tilanteesta. Tällä tavoin Frankin sisäiseen maailmaan on päässyt kurkistamaan paremmin kuin Clairen, joka on päässyt jäämään arvoituksellisemmaksi ja siten myös kiehtovammaksi hahmoksi.

Frankin ja Clairen ympärillä pyörii sekalainen avustajajoukko, joiden motiiveita ja tarkoitusperiä voi vain arvailla. Underwoodit nyt ovat tavoitteiltaan suhteellisen selkeitä (valta!), mutta ei voi kun ihmetellä mikä saa lukuisan joukon kyvykkäitä ihmisiä pyörimään siellä taustoissa ainaisia sotkuja selvittämässä ja niitä sotkujahan riittää. Vaikkei sitä niin sarjaa katsoessa häiritsevästi joudu ajattelemaan, niin riisuttaessa kaikki juonenkäänteiden krumeluuri ympäriltä pois, jää jäljelle vain yksi peruskysymys, jota juoni toistaa eri muodoissa - miten ihmeessä Underwoodit pystyvät tästäkin kiperästä tilanteesta selviämään vielä voittajina? Onneksi sarjassa osataan olla hienosti näyttämättä ja kertomatta kaikkea, joten ratkaisua kysymykseen saa jännittää ja siitä on onnistuttu tekemään kiinnostavaa seurattavaa.

En ole mitenkään äärettömän poliittisesti suuntautunut ihminen, mutta se ei ole suuresti sarjan seuraamista haitannut. Ehkä Yhdysvaltojen hallintojärjestelmän kiemuroista olisi voinut enemmänkin tietää, mutta minulle on riittänyt se, että olen asioita tarkastanut Wikipediasta yms. lähteistä jos tarvetta on tullut. Tämän takia siis ei kannata sarjaa sivuuttaa, niin kuin itse meinasin alun perin tehdä. Loppuun vielä ensimmäisen kauden traileri, jossa pääsee kuulemaan myös sarjan hienon teemamusiikin.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Maarit Verronen: Varjonainen

Julkaisuvuosi: 2013

Kun laiva lähtee Tallinnasta, autokannella on salamatkustaja. Hiljaisuuden tullen nainen lähtee liikkeelle ja sulautuu tottuneesti matkustajien joukkoon. Jos joku kysyisi häneltä passia, hän toteaisi "Oho, isän passi". Hän on maanpakolainen vailla henkilöllisyyttä, mutta haluaa saada uuden elämän omin ehdoin. Ei byrokratiaa, ei säilöönottoja. Hän ei myöskään vaadi paljon, vaan on tyytyväinen ollessaan toistaiseksi turvassa. Laivassa, johon hän nousee, ei turvassa ole kukaan. Mutta hän on sopeutumisen mestari, joka hiukkaakaan hätääntymättä tarttuu kulloinkin käsillä olevaan tilaisuuteen eikä kaihda keinoja saadakseen mitä tarvitsee.

Aika monet meistä ovat varmasti leikkineet mielikuvitusleikkiä siitä millaista olisi jos vain lähtisi nykyelämästä ja rakentaisi elämän muualla. Tämä on Varjonaisen lähtökohta ja vaikka en voinut olla jollain tasolla vertaamatta sitä Max Strandbergin Risteilyyn, jonka joku aika sitten luin e-kirjana, niin alkuasetelmasta suunta lähtee eri suuntaan ja genrenä on (ainakin suurimmaksi osaksi) joku muu kuin kauhu.

Lukaisin kirjan kahdella istumalla. Tämä tarkoittaa, että kirja imaisi mukaansa, mutta toisaalta myös sitä, että aika kepoinen kirja oli kyseessä eikä pohtimisen aihettakaan kertynyt niin paljon. Minusta kirja oli jotenkin keskeneräinen. Sellainen kirja, josta olisi voinut rakentaa laajemman jos olisi vain jatkanut tarinan kehittelyä ja työstämistä. Vähän sama asia häiritsi kun luin Verrosen Karsintavaiheen ja imeydyttyäni kirjaan piti sitten odottaa seuraavaa (Kirkkaan selkeää).

Pidin kuitenkin tästä kirjasta paljon enemmän kuin monista muista kirjoista. Tässä kirjassa oli samaistumispintaa ihmiselle, joka ei täysin tajua yhteiskuntaa tai sen (kirjoittamattomia) sääntöjä, tai vaikka tajuaisi, niin ei halua elää niiden mukaisesti. Pitämisestä huolimatta koin kirjan vähän sinnepäin hutaistuksi. Suurta fonttia, 219 sivua. Ymmärrän kirjailijoiden taloudelliset realiteetit, mutta harmittelemaan silti jäin, että minkälainen kirja olisikaan voinut olla jos siihen olisi päässyt käyttämään paremmin aikaa.