perjantai 7. kesäkuuta 2013

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

(2010)

Pikku Lennun kesäinen maailma on avara. Se ulottuu kotipihasta järvelle, suolle, kauppa-autolle ja sepän pajalle. Kun koulu alkaa, elonpiiri avartuu vieläkin. Kirkonkylällä on vanhempien hautaustoimista, ja isä ottaa Lennun joskus Uljaan Mustan kyydillä mukaansa. Kotona Lennun kumppaneita ovat siskot, lehmät ja Lerppa-koira. Ronski Oscar-serkku tulee ja vie seikkailuihin. Vaan ylitse kaikkien Lennulle on mummu. Lennu tietää, että palokärki on kiertänyt kylää järven ympäri ja vainajia on tullut järestään. Mutta mummu lupaa, ettei vielä kuole, koska hänellä on maailmassa yhä tehtävää. Kaiken tämän keskellä Lennu on tottunut olemaan luottavainen, kunnes sepän pajalla hänen ylleen heittyy synkkä varjo. Hänen lapsenmielensä ei voi käsittää asioita, joiden kanssa hän joutuu kosketuksiin.

Tässä kirjassa oli ihan kesäinen tunnelma, joten se sopi oikein hyvin tähän ajankohtaan. Lennu elää maalaisidyllissä, jonka tulevasta muutoksesta tosin viestii se, että väki on alkanut kaikota työn perässä Ruotsiin. Jaatinen osaa todella elävästi ja todentuntuisesti kuvata tuota aikaa pienine yksityiskohtineen ja vaikka itse en vielä ole kyseistä ajanjaksoa kokenutkaan niin tuli ihanan nostalginen olo.

Kirja on suurimmaksi osaksi kirjoitettu lapsen näkökulmasta ja tämä näkyy esimerkiksi kielessä, joka on melko yksinkertaisista lausesista rakentunutta "Lennu tekee sitä. Mummu katsoo tätä." Pidin tästä tyylistä ja murteen käyttö dialogeissa vielä lisäsi viehätystä. Mietin kuitenkin useampaan otteeeseen kirjaa lukiessa, että kuinka aito tuollainen lapsen maailman kuvaus oikeastaan on. En tiedä olinko sitten keskimääräistä vähäisemmällä mielikuvituksella varustettu lapsi, mutta en muista itselläni ollut niin vilkasta uskoa leikkien fantasiamaailmoihin kuin Lennulla.

Lapsen näkökulma näkyy kirjassa myös siinä, että monet tapahtumat jäävät vähän epäselviksi, koska Lennukaan ei niitä ymmärrä niin niistä ei anneta myöskään lukijalle täyttä kuvaa. Huomasin aika monessa kohtaa miettiväni, että mistähän tuossakin oli oikeasti kyse sitä kumminkaan kunnolla keksimättä.

Kirjan takakannessakin mainittu tarinan synkempi osa oli juuri sitä mitä saattoi aavistaa. En oikein tiedä mitä ajatella melko yksityiskohtaisista kuvauksista tähän liittyen. En ehkä olisi välittänyt niin tarkasti tietää noista asioista. Siitä kuitenkin pitää Jaatiselle antaa pisteet, että hän osasi välittää tapahtumiin liittyvän ristiriitaisuuden, kuinka kaikki ei ollut ihan puhdasta pahaa, vaikka järkyttikin sitten Lennun vähän raiteiltaan.

Ei tämä niin erikoinen kirja ollut, että Jaatisen muita kirjoja olisin heti haluamassa lukea, mutta sellainen ihan ok lukeminen ajankuvansa ja kesäisyytensä takia.

Linkit

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti